Merkitys sattuu

”At the time I believed I was looking for a purpose but I found instead the meaning of choice.”

Näin toteaa norjalainen näyttelijätär, ohjaaja Liv Ullman dokumentissa A Road Less Travelled. Hän puhuu valinnasta, jonka teki työelämässään kieltäytyessään Ingmar Bergmanin menestyselokuvaan Fanny ja Alexander hänelle kirjoitetusta roolista. Ullman valitsi toisen, hankalamman, mutkaisemman ja epämukavamman tien ja ryhtyi ohjaamaan.

Psykologi ja Stanfordin yliopiston luennoitsija Kelly McGonigal kirjoittaa kirjassaan The Upside of Stress globaalista tutkimuksesta, jossa ihmisiä ympäri maailmaa haastateltiin heidän kokemastaan stressistä ja toisaalta onnellisuudesta. Hämmästyttävä lopputulos oli se, että ne, jotka kokivat eniten stressiä, olivat myös onnellisimpia. Ihminen kokee stressiä asioista, jotka merkitsevät jotain. Jos taas elämässä ei ole merkitystä, merkityksellisiä asioita, ei ihminen koe stressiäkään. Ei stressiä ilman merkitystä, mutta ei merkitystä ilman stressiä.

Merkitys on omalla vastuulla ja siinä on kysymys valinnoista

Ihmiset, joita ihailemme heidän elämiensä merkityksellisyydestä, ovat tehneet vaikeita valintoja ja hankaloittaneet usein omaa (ja läheistensä) elämää juuri siksi, että he ovat tehneet jotain historiallisesti merkittävää. Tai ainakin he olisivat päässeet merkittävästi helpommalla, jos olisivat hoitaneet vain omat hommansa ja muutoin ottaneet hiljaiset loparit. Sitoutuminen johonkin on raskasta ja vaatii uhrautumistakin.

Nykykeskustelu työstä on tervettä haastamista työn tekemisen tavoista, johtamisesta ja ihmisen autonomiasta ja motivaatiosta. Kun työn järjestäminen on tapahtunut ylhäältä alaspäin ajatellen ihmisiä konemaisena resurssina, siinä on piirteitä, asenteita ja tapoja, joita pitää räjäyttää. Samalla keskustelu ajautuu helposti nurkkaan, jossa työntekijä onkin jonkinlainen uhri tai ainakin odottavalla kannalla oleva sivustaseuraaja. Tämä odottaa täydellistä johtamista, ideaaleja olosuhteita, pomminvarmaa turvallisuutta mutta silti maksimaalista joustoa. Jos kaikkea sitä, mitä itse haluaa, ei voi saada: kiitti mulle riitti!

Työelämä on kuitenkin ennen kaikkea tiimityötä. Se on yhteensovittamista, ulkoisia muuttuvia olosuhteita, ei-täydellisiä ihmisiä ja tylsiäkin hommia. Merkityksellisyyden kokeminen työssä vaatii sitoutumista kokonaisuuteen, joka on itseä isompaa. Joskus merkityksellisyys johtaa liialliseenkin työntekoon – tasapainoa pitääkin hakea koko ajan. Itsensä säästäminen kaikelta ikävältä, tylsältä tai rasittavalta johtaa kuitenkin pitkällä tähtäimellä paradoksaalisesti juuri ikävään, tylsään ja rasittavaan työelämään.

”Your mission, should you choose to accept it”

Mission Impossible -elokuvassa päähenkilölle on tavan mukaista esittää tehtävänkuvaus: ”Your mission, should you choose to accept it.” Valinta on aina oma. Usein kukaan ei saa vihiä siitä, että olisimme sanoneet ei. Tai että ein sanominen on ihan perusteltua. Kieltäytymisestä ei siis synny ulkopuolista häpeää. Jos kuitenkin kierrämme kaiken epämukavuuden emmekä ota merkityksellisiä tehtäviä vastaan, saattaa olla, että sisäinen häpeä lopulta kuihduttaa meidät.

Merkitystä tuottava tehtävä, työ, elämä, on harvoin itsekäs. Useimmiten se pakottaa kurottamaan itsen ulkopuolelle. Silloin kysymys ei olekaan, mikä on minulle merkityksellistä, vaan mikä tuottaa merkitystä itseni ulkopuolelle. Merkitys syntyy siitä, että valitsee siinä hetkessä, siinä roolissa ja tehtävässä ja siinä elämäntilanteessa, missä on – tehtävän, jolla on itseä suurempaa arvoa.

Valinta ei aina ole helppo. Ja usein mitä merkityksellisempi valinta on, sitä epämukavampi tie on edessä.

**

Kirsi Piha: Millään ei ole mitään merkitystä – paitsi jos on. (Alma Talent, 2023)